Pintakäsittelyä

Kitara oli nyt saatu siihen vaiheeseen, että jäljellä oli enää loppuhionnat ja pintakäsittelyt. Väriksi olin ajatellut tummaa harmaata, hieman alkuperäisvalmistajan grey black tai charcoal -värien tyyliin. Painiskelin pitkään lakkauskysymyksen kanssa, mutta päädyin kuitenkin vielä lykkäämään maaliruiskun hankintaa ja pinnoittamaan tämän instrumentin tru-oililla.

Väriä testasin oikeaoppisesti ensin hukkapalalle. Käytin värjäämiseen Liberonin mustaa kuultomaalia. Kyseessä on nimestä huolimatta spriipetsi. Laimensin petsiliuosta roimasti tinnerillä ennen levittämistä. Tämä siksi, kun en halunnut menettää puun loimukuvion elävyyttä. Kokemusteni mukaan tummilla petseillä kuvio menee helposti tukkoon ja elävyys ja kolmiuloitteinen vaikutelma kärsii. Olin väriin tyytyväinen väriin, joten ei muuta kuin itse kohteen kimppuun.

Aloitin värjäämisen lavasta. Ajattelin, että sieltä väri on helppo hioa pois, jos jotain menee pieleen. Värin levittämisen jälkeen suu kääntyi kuitenkin sen verran leveään hymyyn, että hiomakone sai luvan pysyä kaapissa. Onhan tuo nyt ihan törkeen hieno! (disclaimer: erittäin subjektiivinen mielipide)

Värin levittämistä uskalsi jatkaa kanteenkin. Pyrin pitämään rätin melko kuivana ja hankasin värin pintaan. Tällä tavoin vältin kokonaan värin valumisen rungon sivuille. Runkoon muodostui siis natural binding -tyyppinen reunalista värjäämättömästä kannen reunasta.

Värin levittämisen jälkeen oli vuorossa Tru-oil. Levitin öljyä ohuen kerroksen, annoin kuivua yön yli ja ennen seuraavaa kerrosta teräsvillalle hioin pinnan sileäksi. Tätä kiertoa jatkui toista viikkoa. Joka päivä. Yksi kerros öljyä.

Vaivannäkö ja kärsivällisyys kuitenkin kannatti, koska pinnasta tuli todella sileä ja kiiltävä. Tietämätön saattaisi luulla pintakäsittelyä lakaksi.